Kanonisoitu paradoksi

WikiKarelia

KANONISOITU PARADOKSI

- Sotasyyllisyystuomiot paradoksin huippu? - Sotakorvausten siunauksellisuus –paradoksi - Karjalan palautusneuvotteluviestit –paradoksi - Pankkikriisin järkyttävä kanonisaatio - Onko esivalta aina oikeassa? - Kanonisoivat pahat papit - Karjalan palautus, suurin kanonisoitu paradoksi?

Sotasyyllisyystuomiot paradoksin huippu?

Totuuden paradoksi -käsitettä voidaan kehittää edelleen, jotta kyettäisiin jotenkin ymmärtämään poliittista käyttäytymistä. Sanapari kanonisoitu paradoksi kuvannee hyvin niitä tapahtumia, joissa kanonisoitua totuutta pidetään väkisin voimassa riippumatta siitä, kuinka järjenvastainen tilanne syntyy.

[Kanonisoitua totuutta on käsitelty mm. artikkeleissa: http://prokarelia.net]

Karjalan kanonisoitu totuus Kanerva ja kanonisoitu totuus OpenFinland avaamaan kanonisoitua totuutta Totuuden paradoksi: totuus on suurin loukkaus

Ehkä pahin kanonisoidun totuuden ja paradoksin esimerkki on ns. sotasyyllisyystuomioiden seuraukset. Meille yhä edelleen vakuutetaan kirkkain otsin, etteivät tuomitut menettäneet mitään, eivät ainakaan kunniaansa. Normaalisti sellaista ei voi menettää, mitä ei ole. Tuomituilla oli kuitenkin hyvin korkealle arvostettu kunnia ja asema. He olivat esikuvia ja niitä ihmisiä, jotka pelastivat maan.

Tämä valtakunta kiitti heitä tuomitsemalla heidät perustuslain vastaisen lain avulla pitkiin vankeusrangaistuksiin. Ja nyt suuri joukko politiikkoja ja tiedemiehiä väittää, etteivät he menettäneet mitään. He menettivät, heidän jälkeläisensä menettivät. Koko Suomi menetti, koska koko Suomi syyllistettiin sotaan. Joka epäilee menetyksen olemassaoloa, voi itse kokeilla pitkällä vankeusrangaistuksella, asemasta luopumisella ja maailmalla sotarikollisena häpeään joutumisena.

Syyllisyys on yhä voimassa Pariisin rauhansopimuksen ingressissä ja rauhansopimuksesta tehdyssä laissa. Vaikka tiedemaailma on selvästi todistanut, ettei Suomi aloittanut sotia tai ollut niihin syyllinen, on kanonisoitu totuus pysynyt tähän asti voimassa. Elämme nyt muutoksen aikaa, jolloin tämäkin järjetön kanonisoitu paradoksi on syytä korjata perusteellisesti.

Aika erikoinen vastakkainasetelma syntyy siitä, että nyt ns. Tiitisen listalla olevien henkilöiden kunniasta ja oikeuksista ollaan erittäin huolestuneita, vaikka kyse on vain listan julkaisemisesta. Ei sellainen tuntunut vielä vähän aikaa sitten vaivaavan, kun tohtori Alpo Rusi yritettiin uhrata kerettiläisenä ja vakoojana roviolla. Ei valtiojohtomme ole ns. sotasyyllisten ja asekätkijöiden aidosta kunnianpalautuksestakaan huolta kantanut.

Sotakorvausten siunauksellisuus –paradoksi

Yksi parhaimmista – tai pahimmista – kanonisoidun totuuden esimerkeistä on yhä vallalla pidetty käsitys sotakorvausten siunauksellisuudesta. Sotakorvaukset olisivat nyky-yhteiskunnan rasitteena noin 60 mrd. euroa. Ne jouduttiin maksamaan tilanteessa, jossa Suomen kyky jatkaa teollista ja kaupallista toimintaansa oli muutoinkin äärimmäisen tiukalla. Hyökkäjävaltiolle annetut lahjoitukset entisestään murensivat teollista ja logistista kykyämme ja veivät erittäin kipeästi kaivattua materiaalia, kapasiteettia ja työvoimaa lukuisilta teollisuuden aloilta.

Miten tällaiset vastikkeettomat korvaukset olisivat voineet olla siunauksellisempia kuin 60 mrd. nyky-euron käyttäminen oman teollisuuden, kaupan ja logistiikan kehittämiseen ja vientimarkkinoinnin vahvistamiseen? Tarvitaan vähintään fakiiri todistamaan sellainen paradoksi.

Saivathan siinä tilanteessa jotkut yritykset suuriakin voittoja ja ihmiset työtä. Ja jouduttiin selkä seinää vasten kehittämään toimintaa. Mutta oliko se teollisuuden kehittäminen juuri sitä olennaisinta ja tärkeintä aluetta, johon voimavarat olisi pitänyt sijoittaa? Ei ollut, vaan se oli Neuvostoliiton näkökulmasta heille tarpeellisia tuotteita. Vastaavat tai aivan olennaisesti pienemmät rahat olisivat riittäneet monin verroin siunauksellisempaan toimintaan. Tämä tuli myöhempinä vuosikymmeninä karvaasti ilmi.

Miksi vieraalle maalle lahjoituksen siunauksellisuudesta sitten puhutaan? Senkö vuoksi olemme saaneet elää rauhan vuosia? Varmaankin tunnollinen lahjoitusten toteuttaminen heikensi Stalinin halua keskeyttää toimitukset, koska hänen maansa kipeästi tarvitsi niitä omaan kehittämiseensä. Voidaan hyvin jälkikäteen kysyä, mitä Neuvostoliitto olisi omilla raunioillaan kyennyt tekemään, jos Suomi ei olisi näitä kohtuuttomia pakkomaksuja toteuttanut. Sillä tuskin oli kykyä tai intoa uuden sodan aloittamiseen.

Riippumatta siitä mielipiteestä, mikä kullakin on sotakorvausten vaikutuksesta rauhaan, luulisi jo puheiden sotakorvausten siunauksellisuudesta järjettömänä ajatusrakennelmana hävinneen kokonaan. Kanonisoitu totuus ei kuitenkaan niin vähällä häviä.

Karjalan palautusneuvotteluviestit –paradoksi

Kanonisoitu paradoksi on syntynyt nyt myös 1990-luvun alun viesteistä, lähettivätkö Neuvostoliitto tai Venäjä Suomelle viestejä Karjalan palauttamiseen liittyvästä neuvotteluhalukkuudestaan. Kanonisoitu totuus on entisen presidentin ja ulkoministerin suulla hakattu kallioon – ei saatu asiallisia viestejä, työryhmiä ei perustettu.

Paradoksin tasoisen kömmähdyksen synnyttää se, että nämä selkeät diplomaattiviestit nyt täydellisesti dementoidaan. Kun kanonisoitua totuutta ei haluta murtaa, on väärästä tiedosta pidettävä kynsin hampain kiinni ja vain toivottava, että media ja kansa ovat niin tyhmiä, että uskovat vakuuttelun tai vaikenemisen. Eivät ole, eivät usko. Eivät ehkä uskoneet aikaisemminkaan, mutta silloin oli epäkohteliasta ja ei-soveliasta epäillä ainakaan ääneen, sehän olisi ollut neuvostovastaista.

Pankkikriisin järkyttävä kanonisaatio

Kokonaan oman, valtavan mittavan kanonisoidun totuuden ja paradoksien ongelmaryppään tuo esille ns. pankkikriisi, joka alkoi jo 1980-luvun loppupuolella. Sen aikana pankit tekivät käsittämättömiä lainvastaisuuksia, oikeuslaitos ei toimittanut tehtäväänsä, valtion ylin johto ilmeisesti veti täysin väärää ja perustuslain vastaista roolia. 40 000 yritystä likdvidoitiin, 400 000 ihmistä sysättiin B-luokkaan ja 14 000 henkilöä ajettiin itsemurhaan, koska he eivät enää kestäneet.

Pelastettiinhan sillä muutama pankki konkurssilta ja siirrettiin suomalaisen keskiluokan omaisuus pankki- ja valtionjohton väärien päätösten maksajiksi. Tätä kokonaisuutta voitaisiin kutsua kotimaiseksi kanonisoiduksi tragediaksi. Mutta onko sitä yksikään laillisuusvalvonnan elin selvittämässä tai purkamassa? Oikeuskansleria myöten on keskitytty kanonisoidun totuuden ylläpitämiseen aito totuus ja ”musikat” eli kansalaiset, yrittäjät ja uhrit unohtaen. Vain kirkon Katakombi-projekti ehti paneutua asiaan, mutta ei taida paneutua enää?

Onko esivalta aina oikeassa?

Olemme pääosaltaan luterilaisen opetuksen lapsia. Sen yksi lähtökohta ja syvä viisaus on esivallan kunnioitus. Raamatussa Paavali opettaa, että kaikki esivalta on Jumalan antamaa (Room. 13). Jo Vanhassa Testamentissa tulee esille, että kuninkuus on Jumalan antamaa (Daniel 2:21). Näitä syviä viisauden ajatuksia totuuden kanonisoijat ovat käyttäneet omaksi hyväkseen. Meidän tulee kunnioittaa, pelätä ja totella esivaltaa, joten poliittisen johdon päätökset ovat aina oikeat. Jos ne eivät olisi oikeita, sääntö numero 1 on kuitenkin voimassa eli niitä tulee pitää totuutena ja oikeina.

Oliko julma Nero toimissaan oikeuden asialla Paavalin aikana? Entä Dareios heitettäessään Danielin leijonien luolaan? Eivät olleet. Danielin tapaus on muutoinkin elävä esimerkki poliittisen juonittelun mestaroinnista.

Eivät tämänkään päivän tai 1990-luvun alun poliittiset johtajamme aina olleet oikeassa. Taitaa olla siten, että kaikki ne ”totuudet”, joille on annettu vahva kanonisoidun totuuden muoto, ovatkin enemmän tai vähemmän valheita. Inhimilliset heikkoudet eivät siten ole poliittiselle eliitille vieraita, kenties monta kertaa hyvinkin läheisiä.

Vaikka meidän tulee rakentavan kriittisesti suhtautua meille esitettyihin totuuksiin ja tutkia niiden kestävyyttä, ei se oikeuta kansalaisia lopettamaan esivallan kunnioitusta. Esivalta on meille tarpeellinen, suorastaan välttämätön. Se on ottanut huolehtiakseen keskinäisen sopimuksen perusteella meidän perusturvallisuudestamme ja elämisen edellytysten luomisesta ja ylläpitämisestä. Se on kunnioitettava tehtävä. Raamatun ja Martin Luther Kingin mukaan se on palvelutehtävä, mikä tahtoo yhteiskunnan palvelijoilta unohtua.

Kanonisoivat pahat papit

Kaikissa järjestelmissä on ”pahoja pappeja”, jotka ajavat omaa etuaan, pelkäävät oman asemansa ja esivalta-aseman tuomien etuoikeuksien menettämistä. Tai ahneus vie voiton. Politiikko pelkää ennen kaikkea valta-asemansa menettämistä. Sehän on yhteiskunnallisen kunnioituksen lähde ja ihan mukava tulolähde. On ikävä, että nämä pahat papit syövät näihin yhteiskunnallisesti tärkeisiin tehtäviin liittyvää kunnioitusta ja arvonantoa, jotka ovat välttämättömiä tehtävien hoidon kannalta.

Voidaan kysyä, onko ylimmän vallankäyttöinstituution arvon mukaista salata esim. toukokuun 1992 oikeuspoliittisen seminaarin asiakirjat, ettei niitä kansalainen voi käyttää esim. omaan puolustautumiseensa oikeudessa? Salaus- ja vaikenemisesimerkkejä on lukuisia. Niillä pyritään kanonisoitu totuus pitämään voimassa. Kun tieto salataan, on asioiden oikea laita vaikea näyttää todeksi.

Länsimainen demokratia on sekä erittäin vahva että heikko instituutio. Periaatteessa sillä on käytettävissä kaikki keinot pahojen pappien tekojen suitsimiseksi ja totuuden esille tuomiseksi. Sen vahvuus on kuitenkin sen heikkous, sillä taitava manipuloija ja riittävän röyhkeä oman edun tavoittelija voi pitkänkin aikaa pysyä vallassa, vaikka hänen omat eväänsä ovat heikot.

Tällöin voidaan sanoa, että kansa saa sen, mitä ansaitsee – miksei paremmin katsonut eteensä. Demokratia kuitenkin jossain vaiheessa korjaa tällaiset virheensä. Demokratiassa on siten aina lailliset ja yhdessä sovitut keinot väärien päätösten korjaamiseen. Ne voivat toteutua liian myöhään, koska esim. median kautta on välillä täysin mahdotonta saada oikea viesti ajoissa perille. Väärintekijähän ei itse automaattisesti pyri korjaamaan vääryyttä.

Karjalan palautus, suurin kanonisoitu paradoksi?

Karjalan palautuskysymys on ehkä suurin tällä hetkellä avoinna oleva kanonisoitu paradoksi. Siinä asiakokonaisuudessa näitä paradokseja on useitakin. Poliittinen sektori ei juurikaan osallistu Karjalan palautuksesta käytävään keskusteluun mitenkään. Kuitenkin poliitikoissakin lienee paljon rehellisiä ja hyviä ihmisiä. Poliittisen takinkäännön hetki lähestyy, siksi epävarmuus on vallannut mielen siitä, milloin käännös pitäisi suorittaa. Onko yhä kanonisoidun totuuden aika, vai joko on viisainta siirtyä aidon totuuden leiriin?

Tässä vahvistuu ikävän todeksi oikeustaistelija Martin Luther Kingin [lisää ajateltavaa hänelle omistetuilta nettisivuilta] lausahdus: ”Vaarallisia eivät olet pahat ihmiset, vaan hyvät ihmiset, jotka antavat pahan tapahtua”. Tämä sama koskee kansalaisia, jotka äänestävät vääryyden ylläpitäjiä kerta toisensa jälkeen lainkaan selvittämättä, mitkä heidän todelliset tavoitteensa oikeastaan ovatkaan. Voi olla mielenkiintoinen asia pohtia esim. sitä, missä määrin 1970-luvun DDR:n tunnustamiskomitean johtohenkilöt soveltuvat johtamaan nykyistä valtakuntaa.

Olisikohan näissä kanonisoidun paradoksin ja totuuden asioissa syytä noudattaa Raamatun sanomaa, Joh. 8:32: ”Ja te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi". Olisi kaikille osapuolille hyvin vapauttavaa, että luovuttaisiin kanonisoidusta totuudesta, koska se vain itse vahvistaa omaa totuuttaan.

Kanonisoidun totuuden vahvistus ei tule politiikassa puolueettomasta lähteestä, vaan omasta toimesta. Kanonisoitu totuus on synnytetty jonkun henkilön tai ryhmän oman edun toteuttamiseksi. Se ei ole yhteiskunnallinen etu. Meidän yhteinen etumme pitemmällä tähtäyksellä on aina oikeus ja totuus.

KARJALAN KANONISOITU TOTUUS

Suomen poliittisessa käyttäytymisessä on piirteitä, joille on ollut vaikea löytää yhteistä nimittäjää. Nämä asiat liittyvät poliittisten päättäjien ongelmallisiksi kokemiin asioihin. Tuntemattoman pelko, epävarmuus kannattajakunnan todellisista asioista, kanssapäättäjien vastustus, ovat johtaneet asioista vaikenemiseen.

Menettely on huono, koska todelliset ongelmat eivät katoa painettaessa ne piiloon, vaan pahenevat. Yhteiset asiat olisi kyettävä hoitamaan ripeästi ja kaikkien parhaaksi.

Vaiettuja asioita on tuotu esille useita, esim. vanhusten hoidon todellinen taso, lasten pahoinvointi, pankkikriisin uhrien asema, mielialalääkkeiden käytön huikea kasvu, nurkan takana väijyvä talouslama tai vanhoja kestoaiheita, kuten Nato-turvallisuus, pakkoluovutettujen alueitten palautuskysymyksestä tai sotasyyllisten tuomioiden purkaminen.

Erityisesti varhaisempina aikoina suomettumisen käsite selvitti lähes kaiken, sillä vaikeneminen ja oudoksuttava poliittinen käyttäytyminen liittyivät lähes aina Neuvostoliittoon. Suomettuminen ei ole vielä politiikasta kadonnut, mutta se on muuttanut muotoaan. Eikä sen avulla kyetä juurikaan selvittämään, miksi esim. lasten pahoinvoinnista ei haluta puhua.

Toisena yleiskäsitteenä on käytetty sanaa vaikeneminen. Käsite kuvaa hyvin lopputulosta ja sitä, minkä äänestäjät näkevät eli ei tapahdu mitään, koska asiasta ei vain puhuta mitään. Ilmaus ei kuitenkaan kerro mitään siitä motivaatiosta, miksi näin tapahtuu.

Apulaisylilääkäri Jorma Tähkä Tampereelta on psykiatrina joutunut pohtimaan näitä kysymyksiä. Hän on mm. Hervannassa pidetyssä tilaisuudessa tuonut esille käsitteen kanonisoitu totuus.

Kaanon on alunperin pyhien kirjojen virallinen luettelo, kirkollinen säädös, virallinen säännöstö. Kanoninen tai kaanoniin kuuluva puolestaan tarkoittaa virallista, norminmukaista, yhtenäisen muodon mukaista, perusmuotoista. Maallisella puolella esim. matematiikassa kanonisuus merkitsee yhtenäistä sovittua esitysmuotoa, perusmuotoa, johon lausekkeet muutetaan.

Suomalaiseen politiikkaan on synnytetty kanoninen totuus. Poliittinen eliitti on tietoisesti sopimuksilla ja vaikenemalla hyväksyen päätynyt siihen, mitä joissakin asioissa on pidettävä totuutena ja miten niihin tulee reagoida.

Tämä ajattelu on tuttu entisestä oikeudenkäymiskaaresta, jonka mukaan tuomioistuimen oli ratkaistava, mitä tässä asiassa tulee pitää totuutena. Nykyinen oikeudenkäymiskaari ei sekään lähde totuudesta, joten totuuden määrittely on kanonisoiduttu poliittiselle saralle.

Suomen poliittiseen elämään vakiinnutettiin presidentti Kekkosen ajoista menettely, että vain valtion ylin johto voi käsitellä Karjalan palautuskysymystä. Kaikki muut osapuolet vain häiritsevät. Koko kansaa koskettava asia siten monopolisoitiin erittäin pienen piirin harkinnan ja vallan alle.

Tämä ei ehkä haitannut ratkaisevan paljon, koska suomalaiset lähes sataprosenttisesti kannattivat alueitten palauttamista. Mutta siinä jäi kansan avoimen tuen oppiminen ja merkitys lähes täysin sivuseikaksi. Karjala-kysymyksen monopolisoinnissa ei ole kyse vain tarkoituksenmukaisuudesta tai parhaitten voimien käyttämisestä, vaan se perustuu vahvalle suomettumisajatukselle.

Vasta aivan viime aikoina Suomessa on alkanut ilmestyä asiallistesti kriittisiä kirjoituksia Venäjän toimia kohtaan. Olisi koettu skandaaliksi, jos Neuvostoliiton aikana ongelmia olisi käsitelty niiden oikeilla nimillä. Tämän vuoksi poliittinen johto ei edelleenkään osa suhtautua normaalisti Venäjän toimiin.

Suurimmat puolueet ovat olleet harvinaisen yksimielisiä Karjalaan koskevan kanonisen totuuden esittämisessä. Virallinen liturgia lähtee siitä, ettei Suomella ole mitään aluevaatimuksia, mutta se on valmis keskustelemaan, jos Venäjä haluaa asiasta puhua.

Tuntuu mahdottomalta, että 200 kansanedustajan joukossa on ollut vain yksi ainoa edustaja, joka on asiasta rohjennut tehdä kaksi kysymystä hallitukselle, Risto Kuisma , sdp. Tosin hänkään ei ole saanut edellistä parempaa vastausta.

"Konsensus" tässä kanonisoinnissa on lyönyt itsensä täysin läpi myös suurimmassa oppositiopuolueessa kokoomuksessa. Herättää hämmennystä, kun puolue jättää käyttämättä mahdollisuutensa yli miljoonaa suomalaista koskevassa asiassa, jossa kansainväliset ihmisoikeudetkin ovat heidän puolellaan. Pienemmätkin äänestäjäjoukot ovat yleensä kiinnostavia.

Karjalan Liiton johto on viimeisen 10 vuoden aikana taipunut hyvin kanonisoituun totuuteen. Tämä on luonnollinen seuraus siitä, että liiton johto koostuu ammattipoliitikoista. Puolueiden kesken sovittu yhtenäinen ja viralliseksi sovittu muoto voittaa vanhenevan jäsenkunnan tavoitteet.

Liiton kohdalla on vain sen kansalaisjärjestörooli unohtunut. Jäsenten tarkoituksena ei ole ollut eräänlaisen valtiollisen puolivirallisen apu-elimen perustaminen, vaan karjalaisten edunvalvonta- ja kulttuurijärjestönä toimiminen.

Kanonisoimalla totuus ihmisille voidaan syöttää juuri haluttua tietoa, koska tiukka vaikeneminen, vastustavien tai kilpailevien mielipiteitten esittämisen estäminen, rahoituksen saannin estäminen ja koko toiminnan leimaaminen yhteiskunnanvastaiseksi pelottaa ihmisiä. Yhteiskunnanvastainen leima on saman tyyppinen ilmaan heitetty syytös kuin neuvostovastaisuus aikanaan.

Toimintaa ei tarvitse leimata yhteiskunnallisesti vaaralliseksi monta vuotta, kun ihmiset oppivat ymmärtämään, että liittymällä ko. toimintaan haittaan omaa tulevaisuuttani ja menestymismahdollisuuksiani. Vastaavasti kanonisoituun totuuteen uskollisesti pitäytyvät ihmiset säilyttävät hovikelpoisuutensa.

Useimmat ihmiset asettavat henkilökohtaiseksi arvioidun yhteisten etujen edelle, mikä on inhimillistä, mutta lyhytnäköistä. Asetelma johtaa entisestään vallan keskittymistä yhä harvempiin käsiin. Se johtaa keskinäisiin riippuvuussuhteisiin, joissa "silmämääränä" ei ole valtakunnan etu, vaan oma ja klaanin etu. Uljaat tavoitteet kansalaisyhteiskunnan kehittämiseksi tulee unohtaa, jos useassa asiassa hyväksytään jo valmiiksi keskenään sovittu totuus.

Kyse on tavallaan laittomasta kartellista, jollaisesta EU:ssakin on tuoreita kokemuksia. Sovitaan keskenään ehdot ja käytännössä muut pakotetaan piirin ulkopuolelle. Poliittisen demokratian vahvuuksiin kuuluu aito moniarvoisuus ja useat puolueet. Jos demokratia hämärtyy, tilalle tulee pienten klikkien kanonisoima totuus.

Venäjää moititaan usein demokratian puutteesta ja röyhkeistä toimenpiteistä, joilla vallataan vaikkapa kokonainen teollinen toimiala. Venäjällä on presidentti Vladimir Putinin aikana kyetty luomaan uusi kanoninen totuus koko maasta. Tähän totuuteen liittyy ajatus vahvasti kasvussa olevasta maasta, joka etenee kohti suurvalta-asemaa ja jossa on vallalla hyvä tsaari. Hänen kanssaan ei auta ryhtyä kärhämöimään. Venäjällä on sovittu tai katsottu parhaaksi kiireesti omaksua kanonisoitu yhtenäinen linja keskeisissä asioissa.

Erot Venäjän ja Suomen välillä ovat tässä asiassa vahvoja aste-eroja, mutta perusperiaate on sama. Kumpikin maa tulee tästä kärsimään. Kun totuus on jo monessa asiassa määrätty, ei asiaa kannata sen enemmän penkoa tai kehittää. Ei tarvita kansalaisten yhteenliittymiä toiminnan kehittämiseen. Ei tarvitse pohtia ratkaisuja vaikeisiin ongelmiin, koska ne lakaistaan maton alle. Huominen varmasti tuo omat ongelmansa.

Matematiikassa kanonisuus on johtanut järjestykseen ja tuloksellisuuteen. Se voi palvella hyvin yhteiskuntaa, vaikka siinä ei mikään olekaan totta. Kaikki on vain sovittua.

Ihmisten kohdalla tilanne on monimutkaisempi. Kanonisoimalla vaikkapa Karjalasta tai pankkikriisin velallisista oleva tietoa ylläpidetään ja synnytetään pahoja ihmisoikeusloukkauksia, asetetaan perustuslain oikeuksien vastaisesti ihmisiä hyvin erilaiseen asemaan ja aiheutetaan suunnaton määrä ahdistusta ja voimatonta muutosvastarintaa.

Suomalaiset ovat pääosiltaan esivaltauskolliseksi opetettua kansaa. Se on arvokas asia ja auttaa yhteiskunnan koossa pitämisessä. Mutta totuus on kanonisoitu tässäkin asiassa asiallista pitemmälle. Meillä ei tapoihin kuulu, että sivistynyt ihminen kritisoi vaikkapa hallituksen toimia pitemmän päälle. Ehkä kritiikki yhden kerran on sallittua, sen jälkeen kritiikki-oikeus on käytetty. Eihän alustajallekaan saa tehdä useita peräkkäisiä kysymyksiä.

Lähtökohta on virheellinen. Vääriä päätöksiä ja toimia vastaan pitää toimia aktiivisesti ja pitkäjänteisesti. Ei vääryyteen pidä yhtyä se hyväksymällä. Kun poliitikko huonon vastauksensa jälkeen uudelleenkysymykseen tokaisee, että minähän vastasin jo teille, niin kysyjällä on oikeus jatkaa kysymystään niin kauan, että asia selviää. Ei huonoon vastaukseen tarvitse tyytyä. Selvästä vääryydestä tulee voida huomauttaa niin monta kertaa, että asia tulee korjattua.

Kesken tämän jutun kirjoittamisen Mikkelistä tulee vahvistus, että kanonisoitu totuus on vahvoilla. Seurakunta oli perunut tilojensa käyttölupauksen, kun oli saanut kuulla, että käsiteltäisiin Karjalan palautusta ja Natoa, sehän on poliittista toimintaa.

Palautuksen leimaaminen poliittiseksi ja siten epäilyttäväksi on tyypillinen heitto silloin, kun ei rohjeta käsitellä yhteisiä asioita niiden oikeilla nimillä kanonisoidusta totuudesta poiketen. Palautuskysymykseen ei liity puoluepolitiikkaa, vaan se on politiikkaa eli yhteisten asioiden hoitamista. Sitähän seurakuntien kaikki päätyökin on.

Eduskuntavaalien aikana äänestäjillä on mahdollisuus testata, kuinka hyvin ehdokkaat ovat omaksuneet kanonisoidun totuuden esim. sotasyyllisten tuomioiden purkamisen tai Karjalan palauttamiskysymyksen osalta. Eri puolilta Suomea tulee viestejä, jotka kertovat joidenkin äänestäjien silmien avautuneen, mutta mitään joukkoryntäystä kohti "valoa" ei ole nähtävillä.

Ilahduttavaa myös on usean uuden kansanedustajaehdokkaan asiallisen avoin suhtautuminen palautuskysymykseen. Asiaa ei suostuta ilman muuta katsomaan kanonisoidun totuuden näkökulmasta, vaan se halutaan itse selvittää.

On selvä, että ehdokkaat joutuvat jo kampanjansa aikana henkisen painostuksen alaisiksi, ettei puolueen tai laajemman konsensuksen määrittelemiä totuuksia vastustettaisi. Kun katsoo kansanedustajien julkista rintamaa Karjalan palautuskysymyksen osalta, siinä ei juuri murtumia näy. Käytännön poikkeuksen tehnyt Risto Kuismakin siirtyi puhumaan Karjalan ostamisesta ja vuokraamisesta eli vielä kanonisoitua totuutta, kun hänet oli valittu Karjalan Liiton puhemiehistöön.

Kenelläkään ei ole oikeutta kanonisoida omaa Karjala-käsitystään ainoaksi oikeaksi, ei palautuksen kannattajilla sen paremmin kuin vastustajillakaan. Karjalaan liittyvän ainoan oikean ja hyväksyttävän totuuden kanonisointi vaikenevaksi ja unohdettavaksi asiaksi on ahdistavan virheellinen. Tarvitaan paljon avointa ja raikasta poliittista ja kansalaiskeskustelua asiassa.

Älkäämme olko Martin Luther Kingin nimeämiä vaarallisia eli hyviä ihmisiä, jotka ovat välinpitämättömiä ja antavat epäoikeudenmukaisuuksien tapahtua.